Rajallisuus

Yhtäkkiä minusta tuli aikuinen.

Yhtäkkiä minun ei tarvinnutkaan enää olla kaikkialla ja tuntea kaikkia. Yhtäkkiä ei enää kiinnostanutkaan tietää, mitä tapahtuu ja missä tai mistä puhutaan ja millä sanoilla. Yhtäkkiä ei haitannutkaan, vaikka nuoriso katosi johonkin uuteen someytimeen, mihin minulla ei ollut edes tunnuksia. Yhtäkkiä oman läsnäolon piiri tarkentui ja antoi luvan jättää jotain ulkopuolelle.

Minun ei tarvitsekaan muuttaa maailmaa, käännyttää kansoja ja valloittaa valtateitä. Minä teen oman osani tässä ja jätän maailmantuskan seuraavan nuorison kannettavaksi. Kuljetanhan minä murusta siitä edelleen mukanani, mutta minun maailmani ja tuskani ovat nyt minun kokoisiani. Saavutettavissa olevia, toteuttamiskelpoisia, tehokkaita. Idealismi ei ole kadonnut, se on vain saanut realismin raamit.

Aikuistuminen on tosi jees silloin, kun se vaan tapahtuu. Kun ei tarvitse rimpuilla vastaan ja roikkua kynsin ja hampain niissä vuosissa, jolloin oli vielä inessä siinä nuorisonäkökulmasta merkityksellisessä skenessä. Tai ajassa, jolloin elämä oli draamaa aamusta iltaan. Kun voi päästää irti oman elämänsä sivuosasta, jota muiden repliikit ja roolisuoritukset määrittivät. Kun vaatekaappiin ja sieltä päälle saakka päätyy yhä useammin juuri niitä vaatteita, joista itse pitää, olivatpa ne sitten trendikkyydeltään tätä kesää, viime syksyä, toissatalvea tai jotain muinaisempaa. Kun omaa käytöstä eivät enää määrittele sosiaalisen sopivuuden rajat, vaan terve näkemys suhteesta itseen ja toisiin.

Jännä rajapyykki se aikuistumisen hetki. Toiset juoksevat vimmattua vauhtia siihen ihan ennen aikojaan ja kenties harmittelevat kiirettään myöhemmin. Sen ohitettuaan kun takaisinpaluuta ei yleensä ole, useimmiten ei ainakaan sellaista, joka ei saisi ympärillä olevissa aikaan suunnattomia myötähäpeän tunteita. Jotkut yrittävät välttää rajan ylittämistä viimeiseen asti. Etäisyyden lyhentyessä sivusuuntaiset kiertelyt ja kaartelut pitenevät, tekosyyt lisääntyvät ja nuoruutta viestivien ulkoisten symboleiden määrä moninkertaistuu. Viimein ympäristökin alkaa reagoida. Osta oikeat kengät. Käy parturissa. Älä oo nolo. Puhuisit ihan normaalisti.

Lopulta se on jokaisella edessä.

Tulee hetki, kun on sinun aikasi astua eteenpäin sukupolvien ketjussa. Kasvaa vastuuseen perheessä, suvussa ja yhteiskunnassa. Seistä omilla jaloillasi. Huomata, että kohta onkin sinun vuorosi huolehtia vanhemmistasi. Tarttua toimeen yhteisten asioiden hoitamiseksi, jotta voisit olla turvaamassa niin oman kuin seuraavienkin sukupolvien elämänympäristön. Rakentaa yhteiskuntaa, ja seurakuntaa, muiden parasta ajatellen, minä ite ja oma napa unohtaen.

Se vain on niin.

Nuoruuden idealismi kypsyy aikuisuuden kautta kohti vanhuuden konservatismia, eikä siinä ole mitään pahaa, häpeällistä tai tylsää.

Vaan kun sen voisikin tajuta ennen sitä rajapyykkiä, ettei tarvitsisi niin kovasti pelätä ja paeta. Mutta ei, se on itse nähtävä ja koettava. Huomattava, että elämä jatkuu ja vieläpä entistä parempana. Erilaisena toki, muttei huonompana. Kun sen ymmärtää ja alkaa kirjoittaa tällaisia opettavaishenkisiä ajatuksia nuoremmilleen, tietää olevansa siellä rajan toisella puolella. Ja tietää myös, etteivät ne nuoret tätä vielä ymmärrä. Mutta niin se tulee niillekin. Yhtä lailla yhtäkkiä.

Aikuisuus.
Todellisuus.
Vastuullisuus.

Ja viimein vanhuus.


* * *

PS. Minun realismini pitää aina sisällään Jumalan mahdollisuudet. Haaveeni ovat edelleen liian suuria minun yksin toteutettavaksi, toiveeni liian laajoja yksin täytettäviksi. Niistä ei aikuisuudenkaan tarvitse repiä irti.