Yhtäkkiä minusta tuli aikuinen.
Yhtäkkiä minun ei tarvinnutkaan enää olla kaikkialla ja tuntea kaikkia. Yhtäkkiä ei enää kiinnostanutkaan tietää, mitä tapahtuu ja missä tai mistä puhutaan ja millä sanoilla. Yhtäkkiä ei haitannutkaan, vaikka nuoriso katosi johonkin uuteen someytimeen, mihin minulla ei ollut edes tunnuksia. Yhtäkkiä oman läsnäolon piiri tarkentui ja antoi luvan jättää jotain ulkopuolelle.
Minun ei tarvitsekaan muuttaa maailmaa, käännyttää kansoja ja valloittaa valtateitä. Minä teen oman osani tässä ja jätän maailmantuskan seuraavan nuorison kannettavaksi. Kuljetanhan minä murusta siitä edelleen mukanani, mutta minun maailmani ja tuskani ovat nyt minun kokoisiani. Saavutettavissa olevia, toteuttamiskelpoisia, tehokkaita. Idealismi ei ole kadonnut, se on vain saanut realismin raamit.
Aikuistuminen on tosi jees silloin, kun se vaan tapahtuu. Kun ei tarvitse rimpuilla vastaan ja roikkua kynsin ja hampain niissä vuosissa, jolloin oli vielä inessä siinä nuorisonäkökulmasta merkityksellisessä skenessä. Tai ajassa, jolloin elämä oli draamaa aamusta iltaan. Kun voi päästää irti oman elämänsä sivuosasta, jota muiden repliikit ja roolisuoritukset määrittivät. Kun vaatekaappiin ja sieltä päälle saakka päätyy yhä useammin juuri niitä vaatteita, joista itse pitää, olivatpa ne sitten trendikkyydeltään tätä kesää, viime syksyä, toissatalvea tai jotain muinaisempaa. Kun omaa käytöstä eivät enää määrittele sosiaalisen sopivuuden rajat, vaan terve näkemys suhteesta itseen ja toisiin.
Jännä rajapyykki se aikuistumisen hetki. Toiset juoksevat vimmattua vauhtia siihen ihan ennen aikojaan ja kenties harmittelevat kiirettään myöhemmin. Sen ohitettuaan kun takaisinpaluuta ei yleensä ole, useimmiten ei ainakaan sellaista, joka ei saisi ympärillä olevissa aikaan suunnattomia myötähäpeän tunteita. Jotkut yrittävät välttää rajan ylittämistä viimeiseen asti. Etäisyyden lyhentyessä sivusuuntaiset kiertelyt ja kaartelut pitenevät, tekosyyt lisääntyvät ja nuoruutta viestivien ulkoisten symboleiden määrä moninkertaistuu. Viimein ympäristökin alkaa reagoida. Osta oikeat kengät. Käy parturissa. Älä oo nolo. Puhuisit ihan normaalisti.
Lopulta se on jokaisella edessä.
Tulee hetki, kun on sinun aikasi astua eteenpäin sukupolvien ketjussa. Kasvaa vastuuseen perheessä, suvussa ja yhteiskunnassa. Seistä omilla jaloillasi. Huomata, että kohta onkin sinun vuorosi huolehtia vanhemmistasi. Tarttua toimeen yhteisten asioiden hoitamiseksi, jotta voisit olla turvaamassa niin oman kuin seuraavienkin sukupolvien elämänympäristön. Rakentaa yhteiskuntaa, ja seurakuntaa, muiden parasta ajatellen, minä ite ja oma napa unohtaen.
Se vain on niin.
Nuoruuden idealismi kypsyy aikuisuuden kautta kohti vanhuuden konservatismia, eikä siinä ole mitään pahaa, häpeällistä tai tylsää.
Vaan kun sen voisikin tajuta ennen sitä rajapyykkiä, ettei tarvitsisi niin kovasti pelätä ja paeta. Mutta ei, se on itse nähtävä ja koettava. Huomattava, että elämä jatkuu ja vieläpä entistä parempana. Erilaisena toki, muttei huonompana. Kun sen ymmärtää ja alkaa kirjoittaa tällaisia opettavaishenkisiä ajatuksia nuoremmilleen, tietää olevansa siellä rajan toisella puolella. Ja tietää myös, etteivät ne nuoret tätä vielä ymmärrä. Mutta niin se tulee niillekin. Yhtä lailla yhtäkkiä.
Aikuisuus.
Todellisuus.
Vastuullisuus.
Ja viimein vanhuus.
* * *
PS. Minun realismini pitää aina sisällään Jumalan mahdollisuudet. Haaveeni ovat edelleen liian suuria minun yksin toteutettavaksi, toiveeni liian laajoja yksin täytettäviksi. Niistä ei aikuisuudenkaan tarvitse repiä irti.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Armo
Kyynelhermoni saa osuman, kun näen varkki- ja teini-ikäisten palvovan täysillä Jumalaa. Aito Jumalan edessä oleminen on pyhä ja puhdas hetki. Pumppaus ja pakkopomppiminen ärsyttää, tarkoitukseton hokeminen turhauttaa. Mutta kun nuoruuden vimma ja paatos kääntyy levolliseksi - vaikka hyvinkin energiseksi - kiitokseksi ja anomiseksi Isän edessä. Silloin tulee kyynel.
Viikonloppuna sain iloita mukana, kun 95 Fifteen-leiriläistä juhli leirin päättymistä ja 38 heistä myös kastettaan. Vaikuttuneena seurasin kameran linssin läpi sitä uskoa ja luottamusta, mitä leiriviikko oli vahvistanut junnuissa. Hiljaa siunasin nuorten paluuta arkeen, jossa hengellinen tukiverkko voi olla ohut ja etäinen.
Kyyninen lukija vetää tässä vaiheessa esiin manipulaatio- tai nuoruusjatyhmyys-kortin. Mun on vaan vaikea keksiä parempaa paikkaa, missä toivoisin rakkaiden varkkien ja teinien viettävän aikaansa. Ikuinen Sana ei katoa, sanoivat lööpit siitä mitä tahansa. Uskon, että noista hetkistä saa elämään sellaista pohjaa ja potkua, joka kantaa kotona, koulussa ja harrastuksissa. Ikuinen rakkaus vapauttaa elämään ihan oikeasti vapaata, aitoa ja iloista arkea lähimmäisten keskellä.
Elämäni heitän nyt sun käsiisi
tiedän Sä annoit kaikkesi
Kun muu katoaa
mä tanssia saan luonas
Missä rakkaus kestää aina
Viikonloppuna sain iloita mukana, kun 95 Fifteen-leiriläistä juhli leirin päättymistä ja 38 heistä myös kastettaan. Vaikuttuneena seurasin kameran linssin läpi sitä uskoa ja luottamusta, mitä leiriviikko oli vahvistanut junnuissa. Hiljaa siunasin nuorten paluuta arkeen, jossa hengellinen tukiverkko voi olla ohut ja etäinen.
Kyyninen lukija vetää tässä vaiheessa esiin manipulaatio- tai nuoruusjatyhmyys-kortin. Mun on vaan vaikea keksiä parempaa paikkaa, missä toivoisin rakkaiden varkkien ja teinien viettävän aikaansa. Ikuinen Sana ei katoa, sanoivat lööpit siitä mitä tahansa. Uskon, että noista hetkistä saa elämään sellaista pohjaa ja potkua, joka kantaa kotona, koulussa ja harrastuksissa. Ikuinen rakkaus vapauttaa elämään ihan oikeasti vapaata, aitoa ja iloista arkea lähimmäisten keskellä.
Elämäni heitän nyt sun käsiisi
tiedän Sä annoit kaikkesi
Kun muu katoaa
mä tanssia saan luonas
Missä rakkaus kestää aina
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Muka
Mistä syntyy kirjoittamisblokki? Ajatusjumi? Tyhjän ruudun kauhu? Sanomisen suunnaton epävarmuus ja riman korottamisyritykset?
Kun on aihe ja mielipiteitä, paljonkin sanottavaa. Mutta on myös foorumi, jossa pitäisi olla järjellistä sanottavaa. Mitä tehdä, kun mikään ei riitä. Itselle ainakaan. Jumalalle kyllä riittäis ja joillekin ihmisillekin. Mutta kun pitäisi löytää se helmi, ettei tarvitsisi tyhjiä simpukankuoria kilisytellä käsissään.
Keväällä oli ajatuksia, mutta silloin tuntui ihan liian aikaiselta laittaa niitä paperille. Sitten ei ollut aikaa. Nytkään ei olisi, mutta melko pian on pakko olla. Sanat on kohta saatava järjestykseen, mutta kun ei ole vielä niitä sanoja, mitä järjestellä. Onneksi on sentään tämä blogi, missä purkaa luomisen tuskaa...
Ehkä nyt vain vielä kerran suljen silmäni ja ristin käteni. Jospa sanat tulisivat sieltä, mistä ne kaikkein tärkeimmät tulevat. Ja jospa niissä myös olisi sitä elämää, mitä sieltä tulevissa sanoissa aina on.
Tuliko tai ei, ja oliko vai ei. Sitä voit tulla arvioimaan tänne.
Kun on aihe ja mielipiteitä, paljonkin sanottavaa. Mutta on myös foorumi, jossa pitäisi olla järjellistä sanottavaa. Mitä tehdä, kun mikään ei riitä. Itselle ainakaan. Jumalalle kyllä riittäis ja joillekin ihmisillekin. Mutta kun pitäisi löytää se helmi, ettei tarvitsisi tyhjiä simpukankuoria kilisytellä käsissään.
Keväällä oli ajatuksia, mutta silloin tuntui ihan liian aikaiselta laittaa niitä paperille. Sitten ei ollut aikaa. Nytkään ei olisi, mutta melko pian on pakko olla. Sanat on kohta saatava järjestykseen, mutta kun ei ole vielä niitä sanoja, mitä järjestellä. Onneksi on sentään tämä blogi, missä purkaa luomisen tuskaa...
Ehkä nyt vain vielä kerran suljen silmäni ja ristin käteni. Jospa sanat tulisivat sieltä, mistä ne kaikkein tärkeimmät tulevat. Ja jospa niissä myös olisi sitä elämää, mitä sieltä tulevissa sanoissa aina on.
Tuliko tai ei, ja oliko vai ei. Sitä voit tulla arvioimaan tänne.
Varsieväkala
Luova ajattelu kunniaan. Miksi pastaa pitäisi nostella tylsällä piikkikapustalla tai salaattia tavanomaisesti haarukalla ja lusikalla?
Noiden hinnalla lentäisi Budapestiin, mutta niistä myös olisi iloa pidemmäksi aikaa. Latimeria - poetry in metal. Sieltä Design Delistä näitä sais.
Noiden hinnalla lentäisi Budapestiin, mutta niistä myös olisi iloa pidemmäksi aikaa. Latimeria - poetry in metal. Sieltä Design Delistä näitä sais.
lauantai 15. kesäkuuta 2013
Mysigt
On paljon mukavia kaupunkeja. Lukuisia innostavia, kiinnostavia ja kauniita. Silti on aika vähän niitä, joissa edes hetkellisesti päässä ja sydämessä vilahtaa sellainen tuttuuden ja kotoisuuden tunne, että voisit ihan oikeasti muuttaa sinne.
Minulle Porvoo on ainakin melkein sellainen. Turistikeskeinen, paikoin hieman tarkoitushakuinen. Silti aito ja todellinen. Muiden vierailijoiden seassa kävellessään voi hetken kuvitella kuuluvansa sittenkin niihin, joille mukulakivikadut ovat osa työmatkaa, persoonalliset ravintolat tavanomaisia lounaspaikkoja ja pittoreski kaupunkikuva arkipäivää.
Nyt tulee ihan rehellistä mainostusta, vaan ei maksettua. Porvoon parhaat, tai ainakin osa niistä - näitä tulee ihan oikeasti ikävä...
Vanhat talot ja joenranta. Ei syyttä yksi Suomen kuvatuimpia kohteita.
Design Deli. Puoti täynnä kiinnostavia tuotteita ja mukavan omistajan kanssa riittää yhteistä puhuttavaa. Tällä kertaa sydämeen jäi yhden pastakauhan muotoinen aukko. Saa nähdä, täyttyykö haave ensi viikolla. Meidänkin kaupunkimme tarvitsisi tällaista kauppaa!
Welmans. Sympaattinen omistaja, hieno puotikoira ja paljon kauniita tarve-esineitä.
Tältä reissulta maininnan ansaitsee myös Design Ihania ihanien pellavapyyhkeiden ja mukavan suunnittelija-omistajan vuoksi. Edelliskäynnillä myös Åtta herätti positiivisia tunteita.
Ironisesti tein tällä reissulla parhaat löytöni kuitenkin Sokokselta ja KappAhlista. Se osa keskustasta ei kohtaa oikein minkään aikakauden kauneusihanteita. En löytänyt edes kuvaa malliksi pahimmista, enkä ihmettele. En minäkään niillä taloilla kaupunkiani mainostaisi. Sekin puoli kannattaa silti katsastaa. Sulje vain ensin silmäsi silkalta arkkitehtoniselta järjettömyydeltä.
Täydellinen Porvoo-päivä edellyttää täydellisiä pysähdyksiä. Café Cabriole on klassikko ja ystäväni mukaan Suomen parhaan caffè latten koti. Yltää kuitenkin listallani vain mainintaan. Tässä tulee kärki...
Cafe Rongo. Ihanaihanaihana. Juuri sellainen paikka, jonka ovella arkajalkakin uskaltaa kysyä lupaa päästä sisälle puoli tuntia ennen avaamisaikaa. Liian ihana lista, rento meininki, kirjoja, lehtiä, kukkia, HYVÄÄ kahvia ja palvelua. Olisin vakiasiakas, jos asuisin edes kohtuullisen lähellä.
Zum Beispiel. Ostaisin perustajien idean yhteisestä olohuoneesta, jos asuisin kulmilla. Hyvää ruokaa, hyvä meininki ja palveluhenkeä. Kassalle joutunut kokki macaroneista: "Mä en koskaan muista nimeä noille pikkuburgereille."
Porvoon Paahtimo. Jos olisin porvoolainen, tänne kantaisin etätyöpisteeni silloin kun en olisi Rongossa tai Zumissa.
Gabriel 1763. Mukava ja kiinnostava. Spesiaalit pitsat.
Eikä tässä vielä kaikki. Lähden löytämään lisää...
Minulle Porvoo on ainakin melkein sellainen. Turistikeskeinen, paikoin hieman tarkoitushakuinen. Silti aito ja todellinen. Muiden vierailijoiden seassa kävellessään voi hetken kuvitella kuuluvansa sittenkin niihin, joille mukulakivikadut ovat osa työmatkaa, persoonalliset ravintolat tavanomaisia lounaspaikkoja ja pittoreski kaupunkikuva arkipäivää.
Nyt tulee ihan rehellistä mainostusta, vaan ei maksettua. Porvoon parhaat, tai ainakin osa niistä - näitä tulee ihan oikeasti ikävä...
Vanhat talot ja joenranta. Ei syyttä yksi Suomen kuvatuimpia kohteita.
Design Deli. Puoti täynnä kiinnostavia tuotteita ja mukavan omistajan kanssa riittää yhteistä puhuttavaa. Tällä kertaa sydämeen jäi yhden pastakauhan muotoinen aukko. Saa nähdä, täyttyykö haave ensi viikolla. Meidänkin kaupunkimme tarvitsisi tällaista kauppaa!
Welmans. Sympaattinen omistaja, hieno puotikoira ja paljon kauniita tarve-esineitä.
Tältä reissulta maininnan ansaitsee myös Design Ihania ihanien pellavapyyhkeiden ja mukavan suunnittelija-omistajan vuoksi. Edelliskäynnillä myös Åtta herätti positiivisia tunteita.
Ironisesti tein tällä reissulla parhaat löytöni kuitenkin Sokokselta ja KappAhlista. Se osa keskustasta ei kohtaa oikein minkään aikakauden kauneusihanteita. En löytänyt edes kuvaa malliksi pahimmista, enkä ihmettele. En minäkään niillä taloilla kaupunkiani mainostaisi. Sekin puoli kannattaa silti katsastaa. Sulje vain ensin silmäsi silkalta arkkitehtoniselta järjettömyydeltä.
Täydellinen Porvoo-päivä edellyttää täydellisiä pysähdyksiä. Café Cabriole on klassikko ja ystäväni mukaan Suomen parhaan caffè latten koti. Yltää kuitenkin listallani vain mainintaan. Tässä tulee kärki...
Cafe Rongo. Ihanaihanaihana. Juuri sellainen paikka, jonka ovella arkajalkakin uskaltaa kysyä lupaa päästä sisälle puoli tuntia ennen avaamisaikaa. Liian ihana lista, rento meininki, kirjoja, lehtiä, kukkia, HYVÄÄ kahvia ja palvelua. Olisin vakiasiakas, jos asuisin edes kohtuullisen lähellä.
Zum Beispiel. Ostaisin perustajien idean yhteisestä olohuoneesta, jos asuisin kulmilla. Hyvää ruokaa, hyvä meininki ja palveluhenkeä. Kassalle joutunut kokki macaroneista: "Mä en koskaan muista nimeä noille pikkuburgereille."
Porvoon Paahtimo. Jos olisin porvoolainen, tänne kantaisin etätyöpisteeni silloin kun en olisi Rongossa tai Zumissa.
Gabriel 1763. Mukava ja kiinnostava. Spesiaalit pitsat.
Eikä tässä vielä kaikki. Lähden löytämään lisää...
perjantai 14. kesäkuuta 2013
Maija
Neiti kesäheinä
sanotaan kun kehutaan
Mutta entä jos on
mieluummin metsätammi
Voimakas sisältä
pelkäämätön päältä
jalo syntyperältään
Suoja lähimmilleen
Lepopaikka ohikulkijoilleen
Eilen kypsyi korkeaan ikään
kasvatti ympärilleen uuden komean vuosirenkaan
eräs metsätammi
harvinaisuus näillä leveysasteilla
* * *
Elämä on hienoa
kun ympärillä on hienoja tyyppejä
kesäheiniä ja metsätammia
sanotaan kun kehutaan
Mutta entä jos on
mieluummin metsätammi
Voimakas sisältä
pelkäämätön päältä
jalo syntyperältään
Suoja lähimmilleen
Lepopaikka ohikulkijoilleen
Eilen kypsyi korkeaan ikään
kasvatti ympärilleen uuden komean vuosirenkaan
eräs metsätammi
harvinaisuus näillä leveysasteilla
* * *
Elämä on hienoa
kun ympärillä on hienoja tyyppejä
kesäheiniä ja metsätammia
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Perhosia
Tiedätkö sen tunteen, kun joku toinen pukee sanoiksi jotain, mitä olet ajatellut vain oman pääsi sisällä? Kun luet toisen kirjoittamaa ja voisit erehtyä luulemaan omiksi sanoiksesi. Tai kun ymmärryksesi avautuu ja tajuat, että tällä pallolla on ainakin yksi toinenkin pää, joka painii samanlaisten ajatusten kanssa.
Yhtäkkiä et olekaan yksin ongelmiesi, ahdistustesi ja kysymystesi kanssa. Hetkessä ilosi moninkertaistuu ja ymmärrät olevasi omalta osaltasi rakentamassa ihmisyyttä. Jotain käsittämättömän laajaa ja suurta, joka olisi ilman sinuakin, ja joka kuitenkaan ei olisi sitten ihan sama.
Yhtäkkiä et olekaan yksin.
* * *
Elina Salminen on runoissaan usein tavoittanut minun ajatukseni ja kokemukseni. Taitavia sanankäänteitä, rehellistä puhetta, aitoja kysymyksiä ja - mikä parasta - rohkeus tuoda ne julki. Elinan sanat ja esimerkki kannustivat, kun jokin sisällä pakotti julkaisemaan omia hajatelmiani täällä. Ei tarvitse olla valmis ja täydellinen. Ei minun, eikä tekstin. Voin oikolukea ja luetuttaa, viilata ja vaihtaa. Valmiiksi en sitä kuitenkaan saa.
Ajatus syntyy ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa se on päästettävä lentoon ja kasvamaan täyteen mittaansa. Kauneimmastakaan perhosesta ei ole iloa kenellekään, jos se makaa tukahtuneena ja siivet rutistuneena nyrkin tiukassa puristuksessa.
Keskeneräinen
ja silti kaunis.
Keskeneräinen
ja riittävä.
Ei valmis vieläkään.
Ei lähelläkään.
Silti keskeneräinen
ja kaunis.
Elina Salminen: Kesken
* * *
Ei, tästä ei ole tulossa runoblogi. Nyt vain on vaihe, jolloin sanat kääntyvät milloin millekin mallilleen. Tai oikeammin sellainen vaihe, että ajatukset eivät suostu tulemaan päästä ulos ennen kuin niitä vähän vääntää, kääntää ja keplottelee.
Yhtäkkiä et olekaan yksin ongelmiesi, ahdistustesi ja kysymystesi kanssa. Hetkessä ilosi moninkertaistuu ja ymmärrät olevasi omalta osaltasi rakentamassa ihmisyyttä. Jotain käsittämättömän laajaa ja suurta, joka olisi ilman sinuakin, ja joka kuitenkaan ei olisi sitten ihan sama.
Yhtäkkiä et olekaan yksin.
* * *
Elina Salminen on runoissaan usein tavoittanut minun ajatukseni ja kokemukseni. Taitavia sanankäänteitä, rehellistä puhetta, aitoja kysymyksiä ja - mikä parasta - rohkeus tuoda ne julki. Elinan sanat ja esimerkki kannustivat, kun jokin sisällä pakotti julkaisemaan omia hajatelmiani täällä. Ei tarvitse olla valmis ja täydellinen. Ei minun, eikä tekstin. Voin oikolukea ja luetuttaa, viilata ja vaihtaa. Valmiiksi en sitä kuitenkaan saa.
Ajatus syntyy ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa se on päästettävä lentoon ja kasvamaan täyteen mittaansa. Kauneimmastakaan perhosesta ei ole iloa kenellekään, jos se makaa tukahtuneena ja siivet rutistuneena nyrkin tiukassa puristuksessa.
Keskeneräinen
ja silti kaunis.
Keskeneräinen
ja riittävä.
Ei valmis vieläkään.
Ei lähelläkään.
Silti keskeneräinen
ja kaunis.
Elina Salminen: Kesken
* * *
Ei, tästä ei ole tulossa runoblogi. Nyt vain on vaihe, jolloin sanat kääntyvät milloin millekin mallilleen. Tai oikeammin sellainen vaihe, että ajatukset eivät suostu tulemaan päästä ulos ennen kuin niitä vähän vääntää, kääntää ja keplottelee.
Lainattua
Kesken: Minun oikea aikani
Minun oikea aikani olisi nyt
sinulle se on kohta tai pian
sanot usein että odota vähän
mutta miksei muka nyt
kohta en kestä
ja pian saatan seota
etkö voisi jo vähän äkkiä
sanot ettei minun kuulu tietää
näitä aikoja ja hetkiä
mutta että sinun kuuluu
- Elina Salminen
Minun oikea aikani olisi nyt
sinulle se on kohta tai pian
sanot usein että odota vähän
mutta miksei muka nyt
kohta en kestä
ja pian saatan seota
etkö voisi jo vähän äkkiä
sanot ettei minun kuulu tietää
näitä aikoja ja hetkiä
mutta että sinun kuuluu
- Elina Salminen
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Onni
Kesä tuli ja nyt se kuulemma taas menee. Tervetuloa yöpakkaset, vesisade ja ankeat aamut. Näistä kesähetkistä on otettu kaikki ilo irti. Anteeksi kaverit, jotka olette yrittäneet soitella. Olen ollut pihalla. Kirjaimellisesti ja vailla puhelinta. Anteeksi ope, ne rästitehtävät valmistuu ihan just kohta. Tietokoneen näyttö näkyy niin älyttömän heikosti kirkkaassa auringossa. Etenkin silloin, kun se on kotioven sisäpuolella ja minä en.
Jyväskylän satamassa on kaupunkikesä parhaimmillaan. Ihmisiä ja mangosorbettia. Jälkimmäisen löydyttyä ei ole tarvinnut jätskijonossa enää valintaa miettiä. Kiitos N. Addiktoiduin kerrasta.
Tässä kaupungissa on paljon hienoja juttuja löydettäväksi. Neljä tuntia turistina kotinurkilla, muutama sata valokuvaa työtarpeisiin ja kolme mainiota taukopaikkaa. Kiinnostava uutuus jäi vielä odottamaan seuraavaa retkeä.
Kesän soittolistakin on jyväskyläläisväritteinen.
Aikainen kesä vei tehot, mutta sielu on levännyt. Ehkä työtkin alkavat sujua taas yöpakkasten myötä.
Jyväskylän satamassa on kaupunkikesä parhaimmillaan. Ihmisiä ja mangosorbettia. Jälkimmäisen löydyttyä ei ole tarvinnut jätskijonossa enää valintaa miettiä. Kiitos N. Addiktoiduin kerrasta.
Tässä kaupungissa on paljon hienoja juttuja löydettäväksi. Neljä tuntia turistina kotinurkilla, muutama sata valokuvaa työtarpeisiin ja kolme mainiota taukopaikkaa. Kiinnostava uutuus jäi vielä odottamaan seuraavaa retkeä.
Kesän soittolistakin on jyväskyläläisväritteinen.
Niin monta unelmaa,
ei tiedä uskaltaako koettaa siipiänsä
vai jäädä turvalliseen syliin.
On niin hyvä olla tässä,
mutta uusi odottaa.
On aika mennä kohti taivaanrantaa.
Luota vaan, sua kyllä kannetaan.
Älä turhaan murheita kanna,
on silloin raskasta taivaltaa.
Luota vaan, kyllä siivet sua kantaa.
Ja jos sä polulla kompastut,
sut kyllä nostetaan.
Siis luota vaan.
Aikainen kesä vei tehot, mutta sielu on levännyt. Ehkä työtkin alkavat sujua taas yöpakkasten myötä.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Laajuutta
Viikko sitten mietin tällaisia...
Lahjakkuus on ihmeellistä. Kun joku vain osaa, kevyen helposti ja rennosti, suurta taitoa huokuen. Sellaisen ei tarvitse korostaa itseään. Lahja nousee helposti ja vaivannäköä vaatimatta esiin. Ei lahja itsessään aina kanna. Joskus tarvitaan paljon työtä, että lahjasta jalostuu jotain, mikä palvelee muita. Pelkällä työllä ei kuitenkaan koskaan päästä niihin korkeuksiin, mihin lahja ahkeran omistajansa siivittää.
Tänään näin monta taitajaa. Ihmisiä, joiden lahjat syttyvät eloon luovuuden eri muotojen kautta. Tunsin, kuinka tanssi koskettaa sydäntä - more than dance, todellakin. Ihastelin, kuinka sanat olivat taipuneet kannustaviksi runoiksi ja sointujen kera puhutteleviksi ja ajattelemaan pakottaviksi biiseiksi. Pysähdyin ajatuksissani Raamatun lehdille, astuin taitavassa ohjauksessa hetkeksi Pietarin nahkoihin hiilivalkealle ja koin pienen murusen siitä pettymyksestä, mitä Pietari kukon laulettua luullakseni koki. Näin, kuulin ja koin, miten taide pysäyttää ja antaa uuden näkökulman.
Luovuus on jotain suurta. En tohtisi sanoa olevani taiteellinen, mutta tiedän olevani luova. Se on jotain, mikä on ytimessäni ja vaikuttaa kaikkeen, mitä teen. En osaisi piirtää yhtään organisaatiokaaviota ilman sitä. En jaksaisi ratkaista ongelmatilanteita ilman sitä. En osaisi tehdä päätöksiä ilman sitä. En haluaisi ajatella ajatustakaan ilman sitä. Siihen kätkeytyy jotain, mikä ei lähde minusta itsestäni, mutta jonka jalostumiseen olen hieman voinut vaikuttaa. Olen saanut mahdollisuuden löytää jotain uutta ja innostavaa. Luvan avata ovia, joiden takaa löytyy ennen kokematonta - uusi reititys vanhoille ajatuksille, uusia ajatuksia vanhoille reiteille.
Lahjakkuus on ihmeellistä. Kun joku vain osaa, kevyen helposti ja rennosti, suurta taitoa huokuen. Sellaisen ei tarvitse korostaa itseään. Lahja nousee helposti ja vaivannäköä vaatimatta esiin. Ei lahja itsessään aina kanna. Joskus tarvitaan paljon työtä, että lahjasta jalostuu jotain, mikä palvelee muita. Pelkällä työllä ei kuitenkaan koskaan päästä niihin korkeuksiin, mihin lahja ahkeran omistajansa siivittää.
Tänään näin monta taitajaa. Ihmisiä, joiden lahjat syttyvät eloon luovuuden eri muotojen kautta. Tunsin, kuinka tanssi koskettaa sydäntä - more than dance, todellakin. Ihastelin, kuinka sanat olivat taipuneet kannustaviksi runoiksi ja sointujen kera puhutteleviksi ja ajattelemaan pakottaviksi biiseiksi. Pysähdyin ajatuksissani Raamatun lehdille, astuin taitavassa ohjauksessa hetkeksi Pietarin nahkoihin hiilivalkealle ja koin pienen murusen siitä pettymyksestä, mitä Pietari kukon laulettua luullakseni koki. Näin, kuulin ja koin, miten taide pysäyttää ja antaa uuden näkökulman.
Luovuus on jotain suurta. En tohtisi sanoa olevani taiteellinen, mutta tiedän olevani luova. Se on jotain, mikä on ytimessäni ja vaikuttaa kaikkeen, mitä teen. En osaisi piirtää yhtään organisaatiokaaviota ilman sitä. En jaksaisi ratkaista ongelmatilanteita ilman sitä. En osaisi tehdä päätöksiä ilman sitä. En haluaisi ajatella ajatustakaan ilman sitä. Siihen kätkeytyy jotain, mikä ei lähde minusta itsestäni, mutta jonka jalostumiseen olen hieman voinut vaikuttaa. Olen saanut mahdollisuuden löytää jotain uutta ja innostavaa. Luvan avata ovia, joiden takaa löytyy ennen kokematonta - uusi reititys vanhoille ajatuksille, uusia ajatuksia vanhoille reiteille.
Tilaa:
Kommentit (Atom)