Oli loma. Oli joulu. Oli jouluiset ajomatkat talvisäässä. Oli koti, perhe ja sukulaislasten aattoriemut. Oli toinen koti, perhe ja aikuisten varjoaaton riemut. Ja savusauna. Ja sitten taas se toinen koti, perhe, sukulaislapset ja seisaaltaan silitettävä pentukoira, joka yhä kuulemma kasvaa.
Joulu oli tarpeellinen tauko. Ei töitä, ei remonttia, ei seurakuntavastuita, ei edes aamuherätyksiä. Lomaa. Lautapelejä. Kirjoja. Musiikkia. Hyvää ruokaa. Suklaata.
Piirretään vielä hei sydämet santaan, valvotaan vierellä nuotion.
- - -
Kanteleen soittajan uupuvan kuulen, sirkatkin riisuvat pois kenkiään.
Ennen uutta vuotta ehti suru-uutinen. Sitä sulatellen lähdimme iloitsemaan toisten päätöksestä jatkaa matkaansa yhdessä. Vähitellen suru-uutiseenkin sekoittui iloa, sitä ikuista. Yksi rakkaista on nyt perillä. Siellä missä ei enää ole surua, on vain iloa ja kiitosta. Vanhurskauden seppele hänellekin varattuna. Kärsimyksillä ei ollut hänelle mitään väliä, "ei mitääään väliä" sen rinnalla. Siitä luottamuksesta otan oppia ja odotan jälleennäkemisen päivää. Suru ja ikävä puskee kuitenkin pintaan.
Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.
Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan.
- - -
Muutaman päivän päästä tuli toinen suru-uutinen meren takaa. Poissa on Jumalan nainen, joka halusi olla Hänen käytössään loppuun saakka. Nainen, jota Hän käytti viimeisiin hetkiin saakka. Innoittaja, esikuva ja opettaja, joka eli kuten opetti. Koko kuihtuvan ruumiinsa voimilla Jumalalle. Kohdaten kivun, kärsimyksen ja epäilyksen. Ja kuitenkin luottaen. Omastaan luopuen, muita - meitä - palvellen.
Huominen päivä jos kädestä Herran, joillekin meistä viel lahjoitetaan.
Rukoillaan rohkeutta ihmisen verran, sielulla sielua koskettamaan.
Perillä on nyt Hänkin. Jumalansa luona iloitsemassa. Puhumassa, nauramassa - ja luultavasti leipomassa :)
- - -
Suruun sekoittuu ihmeellinen määrä iloa, kun tietää mihin rakkaat ovat menneet. Isänsä luo, katsomaan kasvoista kasvoihin. Elämään todeksi oppimansa fraasit ja kliseet. Jättäneet taakse varjojen maan ja siirtyneet kirkkauteen. Voi kun tietäisin, kuinka paljon paremmin he nyt noidenkin sanojen merkityksen ymmärtävät. Vaan tulee päivä, jolloin näen ja koen ihan itse.
Jääkää siis hyvästit ystävät rakkaat, taivaassa vasta kai kohdataan.
Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa, hyvästi sanaa ei tunnetakaan.
- - -
Elämä jatkuu ja siitä iloitaan, niin on tarkoitettu. Ikuisuuskaipuu syvenee ja kirkastuu, niinkin on tarkoitettu. Uudesta taivaasta ja uudesta maasta alkaa tulla todellinen tavoite. Ilmestyskirja ei olekaan kauhua ja scifiä, vaan lupausten kirja.
Niiden lupausten myötä todellisen hahmon saa myös toinen fraasi. Tuska sieluista. Niistä, jotka eivät koskaan näe ja koe, jos ei kukaan kerro. Niistä, joille on kerrottu, mutta joiden ymmärryksen toinen on hämärtänyt. Erityisesti niistä, jotka ovat ikuisuusosuudestaan matkan varrella luopuneet.
Siellä vanhurskauden seppele odottaisi teitäkin. Se vaan ei taida kuulostaa riittävän coolilta, on kai sls [so last season]. Ja kuitenkin se on se ainoa oikeasti tavoittelemisen arvoinen. Se minkä vuoksi elää. Millään muulla ei ole mitään väliä. "Ei mitääään väliä."
- - -
Siinä mittakaavassa väliä ei ole remontin valmistumisellakaan. Mutta koska elämä jatkuu, jatkuu myös remontti. Pienin ja hiipivin askelin edetään eteenpäin, kohti joskus koittavaa muuttohetkeä. Sen saavuttaminen vaatii hetkittäin lähes yhtä paljon uskoa kuin nuo aiemmat pohdinnat... ;)
Katkelmat Lasse Heikkilän säveltämästä ja sanoittamasta laulusta Viimeiset veneet.
